sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Yhtä hauras kuin lasi

 On olemassa hetkiä, joiden haluaisin hellästi sisällytettävän rustiikkissävytteiseen lasipurkkiin. Purkin ulkonäkö on meidän onneksemme tuunailtavissa, sillä täten sen saisi synkkaamaan huoneen kokonaisvaltaisen sisustuksen kanssa. Parhaimmassa tapauksessa muutkin huoneessa vierailevat noteeraavat tämän ulkoisesti kauniin yksityiskohdan ja sisustuselementin hyllyn tasanteella. Mikä onnistumisen tunne, voisin ylpeillä salamyhkäisesti mielessäni olevani visuaalisesti lahjakas sisustajatar.
 Lasipurkin omistaja arvostaa kodin aarrettaan eikä tietenkään toivo ulkopuolisten roskaajien tuhoavan sitä hohtokauden keskellä. Kun puhutaan mestarista, suloisen purnukan rakentajasta, hän tuntee omansa yksityiskohtaisesti jokaista teräväpiirtokulmaa myöten. Hän on ollut jo luomisprosessin alussa, suunnitellut maltillisesti jokaisen liitoskohdan. Omistaja pitänee huolen ulkoisista tarpeista niin kauan kun esine on hänelle tyydytystä tuova, tunnearvoa ylläpitävä tai ulkoisen ihailun väline.
 Mestari tuntee tuon niin helposti särkyvän, lasisen materiaalin alle. Hän tuntee lasin heikkoudet ja epävarmuuspisteet. Hän tietää, koska ollaan lähellä särkyä. Hän näkee nekin hetket jo ennalta, kun olemme äkkiarvaamatta tulleet rikotuiksi. Tai silloin kun prosessi on ollut viiltävän hiljainen ja silti lopputulokseltaan niin surullisen raskas.
 Kauniina elon hetkenä toivoisin osaavani säilyttää voimakkaat ilon tunteet ja kokemukset siihen yllämainittuun lasipurkkiin. Iloitsen monesti niistä niin, että haluaisin koko maailman eläytyvän siihen kanssani. Kuin rytmilliseen tanssiin, johon uppoutuessa ihmisyyden turmeltuneisuus hetkeksi unohtuisi. Kai haluaisimme ylläpitää omissa käsissämme jotain pysyvää, siinä yrityksessä monesti kokeillen ja kompastellen. 
Yhteiskunta ja ympäröivä maailma on kuin se huone, jossa sielumme taistelee arvostaan ja paikastaan rustiikkisen lasipurkin muodossa. Voimme tuunata ulkoisia sivuseikkoja olosuhteisiin sopiviksi, jopa sen uhalla että kadotamme sydämemme arvokkaimman sisällön. Emme anna kunniaa enää hänelle jolle kunnia kuuluu, lasin mestarilliselle rakentajalle. Hän kyllä restauroi meidät vaikka olisimme itsemme ja muiden silmissä hävyttömän rikkoutuneita ja epäsopivia. 
Juuri silloin Mestari palaisi halusta osoittaa, kuinka taitava ja rakastava uudelleenrakentaja hän on. Silloin hänen nuppineulan tarkka kädenjälkensä tulisi osoitetuksi, eikä se kädenjälki jäisi keneltäkään huomaamatta. Hän osoittaa sen, koska rakastaa luomuksiaan mittaamattomalla tavalla. Ansaitsematon rakkaus, joita nämä maailman huoneet eivät tunne. 
Mutta juuri sinut on nimeltä käsin kutsuttu tuntemaan Hänet, joka tietää hiustesi tarkan lukumäärän. Hän tuntee sinut, koska olet hänen lapsi. Sinä saat havainnoida, kerätä ja säilöä ne matkalla opitut muruset, ilman että sinun oikea identiteettisi olisi ulkokullatun rustiikkipurkin pintaraapaisu. Enää sinun ei tarvitse pälyillä epävarmana paineistetussa huoneessa, missä syvimmälle vapaudelle ei ole tilaa. 

Sinä saat olla yhtä hauras kuin lasi, ilman häpeää. 

- Ina

P.S. Special Love Letter for you 

2 kommenttia:

  1. Ihana Ina!! ♥ Teet just sitä, mitä isä haluaa sun tekevän ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana!! Kiitos Emilia kauniista sanoista♥♥

      Poista