maanantai 20. elokuuta 2018

Sun onnettomuus voi olla toisen ihmisen mahdollisuus

auringonkukkia-2
Kuvat ottanut ja editoinut: ihana Liisi Järveläinen
-
Balkanin roadtripiltä tullessani en voinut olla kiinnittämättä huomiota moottoritien varrella kukkivaan auringonkukkapeltoon. Pelto ylsi yli silmänkantamattoman. Sydämeen nousi voimakas mielikuva, että me ihmiset ollaan kuin noi auringonkukat. Miettikää jos me ihmisinä antauduttaisiin seisomaan yhteneväisenä rintamana tässä maailmanajassa. Viemässä rakkauden ilosanomaa eteenpäin sillä sydämen asenteella, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Jokaisella ihmisellä on erilaiset lähtökohdat, ympärillä jylläävät olosuhteet ja elämänkokemukset. Ne väistämättä muokkaavat meidän identiteettiä ja käyttäytymistä. Aina me ei ymmäretä toisiamme, eikä edes haluta ymmärtää. Joskus oman asian esilletuominen itsekkäistä syistä on tärkeintä ja unohdetaan kuunnella mitä toisella on kerrottavana. Jätetään joskus se kiire ja kännykkä, kohdataan ihminen ennakkoluulottomasti ja rakkaudellisesti. Eihän auringonkukkakaan kasva omasta voimasta, vaan valosta ja ravinteikkaasta maaperästä. Kylvetään sitä muutosta jonka halutaan ympärillämme näkyvän.
auringonkukkia-6
auringonkukkia-29
Nosta rohkeuden lyhty ja kiinnitä katseesi mahdollisuuksiin. Pysähdy näkemään, aistimaan ja kuulemaan. Havaitsetko tuulen tuivertavan kasvoillesi elävän aikakauden henkäyksen?
 -
Otatko haasteet ennakkoluulottomasti ja uskossa vastaan vai työnnätkö ne pois antamalla äänioikeuden pelolle ja epävarmuudelle? Mitä jos tänään uskaltaisitkin hyväksyä vajavaisuutesi ja väärin tehdyt tekosi, ymmärtäen että sä et ole virhe. Vaikka verisuonesi valuttaisivat kipua pisara pisaralta, tulee aika kun haavat ommellaan yhteen. Ja mikä on parasta, sun onnettomuus voi olla toisen ihmisen mahdollisuus. Kuvittele, että sun pieni elämä on kuin rikki mennyt saviruukku jonka savenvalaja on restauroinut uudeksi. Se ei ole ulkoisesti entisensä, mutta Mestari näki arvosi korvaamattomana juuri sillä hetkellä kun makasit tuhansina särjettyinä palasina Hänen työpöydällään. Nyt voit seistä pelottomana, tietäen että lyhtysi symbolisoi sisäisesti rohkeaa ja eteenpäin vievää elämää. 
auringonkukkia-26
auringonkukkia-19
Tänään on se hetki kun päätän kirjoittaa puhdasta ajatuksenvirtaa. Ilman liiallista itsesensuuria mieltä pakottavista kieliasuista, jotka välillä lähentelevät perfektionistista takiaispesäkettä. Haluan olla teksteissäni vapaa, rohkea ja ennakkoluuloton. Niin kuin tuo farkkutakkinen tyttö keskellä auringonkukkapeltoa. 
-
Tää kesä on ollut ihmeiden aikaa.
Syntymäpäivänäni, 27. kesäkuuta sain Serbian moottoritiellä elämääni muuttavan tiedon. Mut hyväksyttiin Tampereen yliopistoon lukemaan puheviestintää. 20 ihmistä otettiin sisään, monen sadan hakijakaartin joukosta. Mun on vaikea kuvailla sen hetkistä olotilaa. Tämä oli jo 4. kerta kun hain korkeakouluun ja toinen kerta kun hain puheviestintää. Yritin suojella itseäni pettymykseltä, keksiä mielen pakokeinoja miten selviytyä jos en pääsekään opiskelemaan alaa, josta niin kovasti olin unelmoinut. Muistan elävästi kuinka isäni parkkeerasi minihuoltsikan pihaan ja olin aivan shokissa. Välillä löydän itseni pohtimista, että tapahtuiko tää todella just mulle. Olin ehkä jo alitajuisesti ehtinyt sairaalla tavalla tottua ajatukseen, että kyllä ne ''muut'' pääsee kouluihin, mutta itsestäni en niin tiedä. Ehkä kaksi edellistä kertaa 4. ja 9. varasijoille jäämisestä muistuttivat mua tuoreesti siitä tunnekokemuksesta, kuinka siiinä tilanteessa pelkkä keskiverto ''melkein pääsit'' - lausahdus ei lohduta maaliviivan ulkopuolelle jäänyttä. Silti, ilman tätä vuosien prosessia en olisi se sama Ina mitä tänä päivänä. Videolla ''Usko Jumalaan auttoi mut yliopistoon'' raotan henkilökohtaisemmalla tasolla tästä prosessista, joten jos et oo kyseistä videota nähnyt niin suosittelen katsomaan. Ymmärrätte sen kautta ehkä kokonaiskuvaa paremmin. 
auringonkukkia-16
auringonkukkia
Me saadaan yhdessä aloittaa Samulin kanssa yliopisto-opinnot viikon päästä. Siunattu ja etuoikeutettu olo, että asutaan meidän lempikaupungissa Tampereella ja on olemassa visio seuraavalle viidelle vuodelle. Tekisi mieli pomppia ilosta ja jälleen kerran nipistää itseäni, että onko tää totta vai haaveunta? Samalla tiedostan, että kohta se arkirealismi koittaa. Paljon on uuden tiedon omaksumista. Uusi koulureppu ja kalenteri on hommattu, ihan kuin tuntisin 1. luokkalaisen, saparopäisen Inan jännityksen rinnassa opintaipaleen alussa vuonna 2002 Herralan koulun salista. Herkistää ajatella, kuinka paljon oon saanut kokea varjelusta pienen elämäni aikana. Yhtäkään tunnetilaa en ole käynyt läpi Jumalalta salassa. Yhtäkään kyyneltä en ole vuodattanut ilman Hänen valvovaa silmäänsä. Vaikka olisin räpiköinyt onnellisen oikotien toivossa päätien varrella olevaa piennarta pitkin, en joutunut eksyksiin. Olin Hänen silmäteränsä, vaikka en itse sitä vielä tiennyt. 
auringonkukkia-28
auringonkukkia-22
Tän kuplivan ja iloisen luonteen alle piiloutuu paljon herkkyyttä. Vaikka tyylini on aidosti hehkuttaa elämän pienistä ja suurista iloista ääneen, ei se poissulje sitä faktaa ettenkö minä myös surisi tai olisi kokenut vaikeita aikoja elämässäni. Päinvastoin. En aina itsekään osaa pysähtyä kuuntelemaan mitä mun sisäiselle minälle kuuluu, varsinkaan näennäisen kiireen keskellä. Oon tottunut elämässäni pärjäämään ja tsemppaamaan muita. Ylläpidän huomaamattani positiivarin luonnetta ja se luonnistuukin minulta ajattelematta. Maaret Kallion teksti reippaan tytön syndroomasta pysäytti mut. Kesällä mökillä ollessamme, luin itku kurkussa tekstin äidilleni. Hän totesi ymmärtäväiseen sävyyn, että taisin tunnistaa itseni tästä kuvauksesta. Äitinikin myönsi, että meidän nelilapsisesta perheestä mä oon se, josta on tarvinnut vähiten murehtia. Aina on se olettamus, että Ina pärjää, koska Ina vain on semmonen luonne. Tavallaan mä oonkin, mutta lopulta kukaan ihminen ei oo kaikissa tilanteissa 100% pärjäävä. Olen siskona ollut usein peloissani ja sydän syrjällään läheisteni puolesta. Otin enemmin läheisteni ongelmat jopa liian lähelle ja raskaasti, niin että ahdistuksissani lamaannuin sängyn pohjalle itkemään ja suremaan epäreilulta tuntuvaa elämää. Nykyään iloitsen suurenmoisesti siitä, että monessa asiassa ollaan menty eteenpäin ja lähipiirissäni on tapahtunut hurjan isoja muutoksia.
auringonkukkia-5
auringonkukkia-27
Otteita Maaret Kallion ''Reippaan tytön syndrooma''- tekstistä: 
-
''Olipa kerran reipas tyttö, joka oli niin reipas, ettei hänestä tarvinnut lainkaan huolta kantaa. Hän piti puolensa, ilmaisi asiansa, lunasti lupauksensa ja hoiti omiensa lisäksi muidenkin vastuut. Tyttö oli pienestä pitäen topakka pakkaus, joka hoiti koulut, välipalat ja tunteet itseksensä, eikä turhaan vaivannut aikuisia. Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.''
auringonkukkia-31
auringonkukkia-23
”Reippaita tyttöjä pitää rakastaa tuplasti enemmän sen takia, että he saattavat unohtua, koska pärjäävät niin hyvin”, kiteytti näyttelijä Eija Ahvo Voi hyvin -lehdessä. Reippaita lapsia eivät usein ammattilaisetkaan tunnista, sillä he päästävät aikuisen helpolla olemalla oma-aloitteisia ja aktiivisia. Hinta vain on kova: vain itsenäinen ja pärjäävä puoli heistä tulee muiden silmissä tunnistetuksi. He eivät saa riittävästi hyvää ja hellää, apua ja turvaa, koska toimivat hyvin omillaankin. Mutta reipaskin kaipaa olla jonkun kainaloinen. Vaikka vastuunkantajan ja jaksajan rooli on usein tarjottu ja ominkin teoin vastaanotettu, on tärkeää saada tulla kohdatuksi myös heikkona, tarvitsevana ja jaksamattomana.''
auringonkukkia-3
auringonkukkia-32

''Läheisten olisi ymmärrettävä pintaa syvemmälle: kukaan ei ole niin reipas, ettei kaipaisi myötätuntoa, myönteistä palautetta ja rajallisuuden mahdollisuuksia. Vaikka reippaalla olisi kuinka vahva itsensä tukenaan, hänelläkin on ainainen kaipuu toisten ihmisten inhimilliseen lämpöön. Joskus kaikkein reippainta on tunnistaa oma jaksamattomuutensa. Ja joskus suurinta sydäntä osoittaa avun tarjoaminen juuri sille, joka sitä vähiten tuntuu kaipaavan.'' (Tähän päättyy sitaatit)

Me usein yli- tai aliarvioidaan ympärillämme olevia ihmisiä. Ajatellaan, kun toi näyttää somen perusteella elävän ''tuollaista'' elämää, on se mielikuva sun päässä yhtä kuin totuus tästä ihmisestä. Uskon, että yksi lääke tietämättömyyden ja väärintulkinnan kitkemiselle on todellisuudentajun palauttaminen somen fantasiakuplasta. Some ei ole itsessään hyvä tai paha, pikemminkin vika piilee meidän ihmisten tavassa käyttää sitä. Moni ihminen kokee konkreettista ahdistusta ja masennusta selatessaan sosiaalista mediaa. Näin voi käydä, jos antaa somen hallita sinua etkä sinä somea. Kuinka moni tunnustaa kokevansa kateutta plärätessä Instagramia? Mä ainakin nostan käpäläni ylös. Viime yönä mua ahdisti ja päätin, että ensimmäisenä kun nousen niin en jää selaamaan puhelinta sänkyyn. Olin monta tuntia ilman puhelinta ja keskityin aamupalan tekoon ja Samulin kanssa olemiseen. Somessa päämäärätön pyöriminen (lue: tuntitolkulla) ja oman elämänsä alituinen vertaaminen muiden ''paremmalta'' näyttäviin elämiin lisää epäkiitollisuutta roppakaupalla. Mä en halua suostua siihen. Epäterve vertailu on suoraan verrannollinen kiittämättömyyden ja riittämättömyyden tunteeseen. Sit me aletaan tekemään virhepäätelmiä muista ihmisistä ja lopulta nähdään vain tyhjä ulkokuori. Ettei oltais niin nopeita tuomitsemaan muita. Annetaan mahdollisuus ja myönnetään, että harvoin nähdään pintaa syvemmälle pelkkien valokuvien ja feedien perusteella. 
auringonkukkia-18

Tässä mä seison. Ilman Jumalan armoa hädin tuskin hengittäisin. Oon käynyt läpi erilaisia mielen alueen linnakkeita, nöyrtynyt ja polvistunut Kaikkivaltiaan Jumalan eteen heikkona syntisenä. Näin kun sanon tämän ääneen, tiedän että se saattaa hämmentää joitakin lukijoita. Tuskin kukaan meistä voi kuitenkaan kiistää sitä tosiasiaa, ette me ihmiset olemme erehtyväisiä emmekä aina onnistu tekemään hyviä tekoja itseä tai toisia kohtaan. Vääjäämätön syyllisyys voi kieroudellaan pyrkiä tekemään sydämeen valheen kotia, ellei siitä irtisanoudu ja kiinnitä katsetta iankaikkiseen. Iankaikkiseen rakkauteen, toivoon ja armoon. Sinulle se voi esiintyä jonain muuna, mutta mulle se ilmenee Jeesuksena. Mun maailma muuttui radikaalisti kun ymmärsin mistä armosta on kyse. Se on lahja, jota ei voi sanoilla ja teoilla koskaan ansaita. Armo = ansaitsematon rakkaus meidän osaksemme. 
 Jos maailmassa ei tunnettaisi armoa, mitä järkeä missään enää olisi? Armo luo ja synnyttää uutta. Armo pyyhkii vanhan, siirtää synnin idästä länteen, sinne missä sitä ei enää muistella. Armo uudistaa ja parantaa. Armo inspiroi. Armo kantaa läpi yli aikakausien. Armo antaa elämän.

''Sun onnettomuus voi olla toisen ihmisen mahdollisuus''
 -
''Voimme nähdä, että Jumalan valittujen historia on täynnä epäonnistumisia ja pettymyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole olleet este Jumalalle siunata omiaan ja johdattaa heitä eteenpäin hänen hyvissä suunnitelmissaan. Herramme tapana ei siis ole hylätä ihmistä hänen epäonnistumisensa vuoksi. Jumala ei näet hylkää ihmistä epäonnistumisen tähden, vaan hän etsii keinoa kääntää epäonnistumisen voitoksi. Pahinkaan epäonnistuminen ei pilaa Jumalan suunnitelmaa, vaan hän löytää keinon korjata rikotun ja luoda uutta.''

- Ina

Mitä mä tällä kaikella tekstiryöpyllä haluan kertoa? En ehkä itsekään tiedä. Mutta sen tiedän, että jos tekstini onnistuvat antamaan toivoa edes yhdelle teistä - olen onnistunut. Mua ei lähtökohtaisesti haittaa se, että ihmiset ajattelevat eri tavalla uskonasioista kuin minä tai kyseenalaistavat sen. Se on normi, mistä lähdetään. Kirjoittamisessa palkitsevinta on, jos se saa herätettyä aikaan jotain tunteita. Mikä tahansa reaktio on parempi kuin neutraalina näyttäytyvä tyhjyys. Jos tää postaus herätti sussa jotain, niin jätä kommenttisi alas. Haluan kohdata just sut tänään.

10 kommenttia:

  1. ääää Ina en selvinny tätä tekstii lukiessa ees puoliväliin ilman kyyneliä...
    "Olin Hänen silmäteränsä, vaikken sitä vielä tiennyt" oli Ina just se, minkä tähän hetkeen halusin kuulla!! <3
    muutenki sun tapa kirjottaa "sitä mitä mielen päälle tulee"-tyyppisii postauksia on niin ihanaa seurata!
    mun oma pikku Uskon Siskoni, I'm proud of you! <333

    ps. nähdäänkö YC:ssä viikonloppuna?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että! Tuntuu niin siunaavalta kuulla, että tää postaus herkisti sua. <3 Mä päätin monen kuukauden blogitauon jälkeen vaan ryhtyä kirjoittamaan ajatuksenvirtaa suoraan sydämestä.

      Nähdään YC:ssä! Oon tulossa yhteen paneelikeskusteluun juttelemaan unelmista, lauantaina klo 15. <3

      Poista
  2. Ihana ja tärkeä postaus! Mulla ei oo tapana lukea blogitekstejä, mutta kun näin instakuvasi tekstin, halusin heti tulla lukemaan jutun. Oon itse kanssa ollut aina reipas ja kiltti tyttö, ja oon osannut hoitaa asiat itse. Joskus tuntuu niin epäreilulta, kun on huolia ja murheita, ja tuntuu ettei kukaan huomaa tai kysele mitä oikeasti kuuluu. Ei luonteeltaan reippaat jaksa aina olla reippaita ja toimeliaita. Me tarvitaan ihan samalla tavalla rakkautta ja huolenpitoa kuin muutkin❤️. Kiitos, kun vuodatit tunteitasi tähän postaukseen, se voimaannutti ja piristi mun ja varmasti monen muunkin päivää suuresti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ihan mahtavaa, että instakuvani teksti toimi hyvänä kimmokkeena postaukseen. <3 Maailma on pullollaan toinen toistaan visuaalisempia ja kekseliäimpiä blogeja joten arvostan suunnattomasti, että ihmisiä edelleen kiinnostaa lukea mun juttuja. Haluaisin aktivoitua blogin puolella enemmän, pitää ottaa tästä säännönmukaisempi rutiini kuitenkaan ottamatta liikaa stressiä.

      Uskon, että moni meistä pystyy samaistumaan reippaan tytön rooliin. Maaret sanoitti tekstissään niin oivaltavasti eri tilanteet ja tunteet mitä sen roolin alle kytkeytyy. Sitä suuremmalla syyllä olisi tärkeä muistuttaa itseään henkisten voimavarojen rajallisuudesta ja opetella käyttämään niitä fiksusti. Pätee taatusti muillakin elämän osa-alueilla.

      Kiitos vielä ihanan piristävästä kommentista ja kaikkea hyvää sulle tulevaan syksyyn. <3

      Poista
  3. Tää teksti aktivoi ihan totaalisesti meikäläisen kyynelkanavat ja herätti niin monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, että jos ees yrittäisin suoltaa kaiken tähän nii sun kommenttiosio menis varmaan ihan tukkoon :D Joten koitan pitää tän pienen viestini lyhyenä ja ytimekkäänä!

    Mä oon kasvanu aivan pienestä pitäen hengellisessä yhteisössä, ravannu niin pyhäkoulussa, leireillä, nuortenilloissa kuin myös kaikenlaisissa tapahtumissakin. Mä todellakin olin (ja oon edelleenkin tietyssä määrin) se reipas ja eritoten liiallisen kiltti tyttö, ja koen että vuosien varrella hukkasin oman identiteettini ja minuuteni siihen kaikkeen kiltteyteen. Siitä seurasi eräänlainen identiteettikriisin, uupumuksen ja masennuksen sekametelisoppa, joka on hallinnut mun elämää lähestulkoon mun koko aikuisiän. Oon vieraantunut ja etääntynyt kaikenlaisista hengellisistä aktiviteeteista ja yhteisöistä tänä aikana, osittain siksi että oon ollut niin hukassa ja osittain siksi, että oon tehnyt elämässäni näiden vaikeiden vuosien aikana niin paljon virheitä ja vääriä valintoja, jotka on rikkonu myös muita ihmisiä. Kaikesta huolimatta mun usko on kuitenkin pysyny mukana, välillä heikommin ja välillä vähän vahvemmin, mutta oon kokenu jatkuvasti, että en mitenkään voi enää riittää ja kelvata tällasena ku oon, en muille uskoville enkä varsinkaan Jumalalle. Oon pelänny niin paljon tuomituksi ja torjutuksi tulemista, etten oo uskaltanu edes kokeilla kirkon/rukoushuoneen penkkiin istumista. Kuitenkin tämä sun postaus sai mut jotenki ajattelemaan, että ehkä mä oon antanut näille mun ajatuksille ja peloille ihan liikaa valtaa ja että ehkä mä en ookkaan niin täydellisen epäonnistunut ja toivoton tapaus ku mitä oon itse kokenut. Ja se sun vilpittömyys, avoimuus ja sydämellisyys, joka tästä tekstistä tulee läpi, sai mut ajattelemaan että ehkä mua ei suorilta käsin tyrmättäiskään ja torjuttais seurakunnassa mun tekojeni ja kokemusteni takia. Mä en tiedä saako tästä mun tajunnanvirrasta ollenkaan kiinni, aloin kirjoittaa tätä niin hetken mielijohteesta, mutta kiitos tästä postauksesta ja siitä, että oot rohkeasti ja avoimesti just sitä mitä oot ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. W A U! Oon ihan ällikällä lyöty tästä kommentista. Samaa voisin sanoa myös sulle; tää viesti oli täynnä aitoa teeskentelemätöntä tunnetta. Koen itseni etuoikeutetuksi, että saan kuulla palan sun stooria. Se, että joku uskaltaa ja haluaa avautua henkilökohtaisista tunteista ja kokemuksista on lähtökohtaisesti äärettömän arvokasta. Joten kiitos palautteestasi, se kosketti. <3

      Mulla itsellä ei ole ollut hengellistä kotikasvatusta. Lapsena käytiin seurakunnan kerhossa ja joissain lapsuudenvideoissa näkyy kun me mun pikkusiskon kanssa lausutaan omatoimisesti ruokarukous, mutta uskon että ollaan saatu aika neutraali kotikasvatus uskonnonasioiden suhteen. Joten en pysty omakohtaisesti täysin samaistumaan siihen, että itse oot pienestä pitäen kasvanut hengellisessä yhteisössä. Kuvastit liiallisesta kiltteydestä seurannutta identiteettikriisiä ja uskonkin, että moni kokee teini-iässä (miksi ei myös myöhemmin aikuisiässä) suurta sisäistä tarvetta pyristellä kodin arvoista ja olettamuksista irti. Aina se kapina ei näyttäydy viilleltyinä käsivarsina tai rajuna ulkonäön muutoksena. Monesti se kipu jota koemme, kasaantuu koska meillä ei oo tarvittavia työkaluja käsitellä niitä. Todellisuudessa niitä työkaluja olisikin olemassa, mutta emme ole aina kykeneväisiä vastaanottamaan sitä apua ja eheytymisprosessia. Siitä huolimatta mä uskon, että Jumala joka on meidät luonut, tuntee meidät läpikotaisin. ''Ei putoa yksikään hius Hänen tietämättä'' on lohduttava Raamatun paikka. Jumala on armahtavainen ja hyvä Isä. Northwind Collectiven Abba ylistysbiisissä lauletaan seuraavanlaisesti: ''Isi mä rakastan sua, sä et lyö mua kun oon maassa'' ja se on niiiin totta. Joskus meillä on vääristynyt kuva Jumalasta Isänä, eikä ymmärretä mikä meidän todellinen identiteetti Jeesuksessa on. Jos lukee Raamattua niin siellä on lukuisia tarinoita langenneista Jumalan miehistä ja naisista, jotka hairahtavat ihmissilmin katsottuna erittäin vakaviinkin synteihin (esim. murha) mutta Jeesuksen sovintoveren kautta meidän kaikki rikkomukset on annettu anteeksi. Kun me kadutaan syntejämme ja annetaan ne Jumalalle, Hän antaa anteeksi eikä niitä enää muistele. Ja se on todellakin lupaus, että Hän ei enää muistele niitä. Tottakai synnin seuraukset voivat vaikuttaa vielä pitkään, mutta Jumala haluaa olla meidän kanssa erityisesti niissä kipeimmissä paikoissa. Sitähän on armo, sitä on täydellinen rakkaus. Liian usein me jäädään jumiin syyllisyyteen, eikä kuunnella Puolustajaa. Mieti vaikka oikeudenkäyntiesimerkki, eihän se oo koskaan niin että syyttäjä vain puhuu ja puolustajalla ei oo mitään sananvaltaa? Kenen ääntä me halutaan kuunnella, rakkauden ääntä vai pelon ääntä? Itsekin olen ollut monesti jumissa erilaisissa ''mielen linnakkeissa'' esim häpeässä, syyllisyydessä tai pelossa. Se on inhimillistä ja meille ihmisluonnolle niin kovin helppoa. Uskon, että näissä paikoissa Jumala pystyy erityisesti osoittamaan suuruutensa, koska kyse ei ole meidän omasta voimasta.

      Mieleeni herää ajatus, että ei me uskovat ihmiset aina onnistuta yksilöinä tai yhteisönä osoittamaan aitoa lähimmäisenrakkautta. Seurakunnan tulisi olla paikka, johon on helppo tulla. Monesti me joudutaan pettymään ihmisiin, mutta Jumala ei koskaan petä meitä. Kannattaa antaa mahdollisuus, jos sydämessä siltä tuntuu. Oot rukouksissa. <3 Siunausta ja kaikkea hyvää! Annoit viestilläsi paljon voimaa myös mulle. Aina saa laittaa viestiä vaikka privana s-postiin tai IG directiin. Mielelläni jatkan jutustelua jos siltä tuntuu!

      Poista
  4. Moikku Ina babe!

    Tää teksti resonoi hyvin syvällä ja vaikka ei ollut tarkoitus uskonasioihin mennä, niin tässä nyt kuitenkin lyhyesti :D. Mä oon pienestä saakka kieltänyt jumalan, jeesuksen jne uskonnot, sillä ne ovat tuntuneet väkisin pakotetuilta. Halusin itse päättää mihin uskon, en syntyä johonkin perheeseen, jossa "nyt vaan kuuluu uskoa samaan kuin muutkin". Tässä mun nuoruuden uskovihassa oli kyse varmasti siitä, että halusin katsoa uskontoja hieman laajemmalta aspektilta.

    Kuten tiedätkin ja ollaan puhuttu, nykyään uskon universumiin ja sen johdattamiseen. En näe mun uskomaailmoissa ketään ihmistä, vaan olen itse se ihminen. Olen myös ymmärtänyt viimeisten vuosien aikana paljon eri uskonnoista ja kulttuureista ja näen monissa hyvin paljon yhtenäisyyksiä. Näistä kun ei voi kiistellä, sanoisin, että minulle jumala, jeesus, buddha, allah ja universumi ovat kaikki sama asia - mutta ilmenevät vain oksan eri haaroina.Tiedän,että tämä ajatusmaailma etoo uskovaisia, että joku kehtaa sanoa samaksi. Kaikki mitä tekstissä kirjoitit, minäkin allekirjoitan. Sanat olivat kuin omasta suustani, ainoastaan olisin vaihtanut sanan "jeesus" tai "jumala" universumiksi. Mitä yritän sanoa on, että: olet mieletön tyyppi ja tapasi rohkaista muita ihmisiä on silmin nähtävissä. Jatka samaan malliin ja muista olla armollinen itsellesi! Muista myös, ettet lataa liikaa odotuksia tulevaisuuteen, sillä siitä ei koskaan ole takeita. Nauttikaa Samulin kanssa tulevista opiskeluvuosista ja rakastakaa. <3Pinja

    VastaaPoista
  5. Ina sä oot IHANA!! Ja NIIIIIN UPEAN näköinen, että HUH. Errä halleluja & ei muuta - pysy aina tuollaisena <3

    VastaaPoista
  6. Helpful info. Lucky me I discovered your website by chance, and I'm shocked why this
    accident didn't took place in advance! I bookmarked it.

    VastaaPoista